Rakentamisen turvallisuuskulttuurin kehittämiseen ei tarvita rakettitiedettä

Kouluissakin on huomattu, että kommunikointi erilaisten laitteiden kautta ei aina tuota toivottua tulosta. Rakennusalallakin kannattaa asia nostaa pöydälle, meillä kun on valmiit menetelmätkin, joilla ihmiset saatetaan oikea-aikaisesti yhteen keskustelemaan, esittämään kysymyksiä ja näkemyksiä, ratkaisemaan yhdessä ongelmia ja arvioimaan seuraavia askelia.

Koulumaailmaa on eri puolilla Suomea tänä syksynä puhuttanut oppilaiden puhelinten siirtäminen oppituntien ajaksi laukkuun tai puhelinparkkiin. Ensikokemukset ovat olleet lohdullisia – maailma ei romahtanutkaan eikä nuoriso ajautunut avoimeen kapinaan vanhempiaan ja opettajiaan kohtaan. Todennäköisesti keskittyminen opetukseen myös paranee, kunhan vieroitusoireet ”laite kädessä – riippuvuudesta” hieman tasaantuvat.

Puhelimen käytön rajoittamisen seurauksena oppilaiden keskinäinen jutustelu kasvokkain saattaa myös hieman palautua, nykyisin kun nuorten keskustelukin tapahtuu erilaisten viestisovellusten kautta, vaikka oltaisiinkin samassa tilassa jopa vierekkäin. Kannattaisikohan myös meidän aikuisten pohtia samalla omaa suhdettamme keskusteluun ja jutusteluun, vai tarvitaanko meillekin joku auktoriteetti sanomaan, että kokeillaan?

Erilaiset yhteistoiminnalliset hankemuodot ovat yleistyneet jo pitkään rakentamisessa. Olennaista ei ole, onko kyseessä yhteistoiminnallinen PJU, allianssi tai joku muu sovellutus, mutta kaikissa näissä hankemuodon valitsija eli tilaaja hakee lisääntyvää osallistumista ja eri ihmisten asiantuntemuksen hyödyntämistä.

Havainnot projekteista sekä myös ei-niin-hyvin-menneiden hankkeiden analyyseistä alleviivaavat yhtenä erittäin merkityksellisenä tekijänä ihmisten välisen keskustelun ja vuorovaikutuksen merkitystä. Erilaiset työskentelytavat big-roomeineen, työpajoineen ja muilla keinoin pyrkivät saattamaan ihmiset oikea-aikaisesti yhteen ja keskustelemaan, esittämään kysymyksiä ja näkemyksiä, ratkaisemaan yhdessä ongelmia ja arvioimaan seuraavia askelia. Ei siis mitään rakettitiedettä…?

Rakennustyömaiden turvallisuudessa on kyse pitkälti samanlaisesta teemasta. Käytännössä kaikkiin riskialttiisiin töihin ja työvaiheisiin on löydettävissä turvallisia ratkaisuja, kun ihmiset pohtivat niitä etukäteen ajoissa. Olennaista on myös, että ratkaisuista kerrotaan eri tavoin avoimesti kaikille ja osapuolet – projektin asettajasta viimeiseen pihakivien asentajaan saakka, saatetaan tietoiseksi sovituista tavoista ja sen jälkeen niistä pidetään kiinni. Projektin aikana tulee luonnollisesti erilaisia muuttujia, jolloin taas tarvitaan uutta arviointia ja ratkaisuja, välillä hyvinkin nopeasti, esimerkiksi säätilan muutoksen johdosta. Ja sen jälkeen pitää muistaa viestiä asia eri  osapuolten kesken.

Lohdullista turvallisuuden suhteen on siis se, ettei kovinkaan usein tarvitse keksiä mitään uutta, vaan lähes aina voidaan käyttää jo koeteltuja ja kaikkien tuntemia tapoja. Kun vaan muistetaan se kompastuskivi  – ihmisten välinen viestintä ja vuorovaikutus.

Rakennustyömaiden turvallisuuskulttuuri on keskeinen osa projektien onnistumista ja työntekijöiden hyvinvointia. Turvallisuuskulttuurin kehittämisessä avainasemassa on avoin vuorovaikutus, joka edistää tiedon jakamista, luottamusta ja yhteishenkeä. Avoin vuorovaikutus tarkoittaa sellaista työyhteisön tai projektiyhteisön kommunikointia, jossa tieto kulkee vapaasti ja esteettömästi kaikilla organisaation tasoilla. Avoin vuorovaikutuskulttuuri (lue ”turvallisuuskulttuuri”) rohkaisee työntekijöitä ilmaisemaan huolensa, jakamaan havaintonsa ja osallistumaan aktiivisesti turvallisuuskäytäntöjen kehittämiseen. Vaan miten avointa vuorovaikutuskulttuuria luodaan Lujalla– kuinka joukko projektille tulevia toisiaan tuntemattomia ihmisiä muuntuu joukkueeksi? Tätä kuvaa hyvin seuraava kommentti:

Yksittäinen turvallisuushavainto johtaa asian havaitsemiseen ja jopa asian nopeaan korjaamiseen, mutta sen jakamatta jättäminen ei johda keskusteluun ja siten laajempaan oppimiseen. Meillä Lujatalossa turvallisuushavaintoja jaetaan projektissa päivittäin työmaiden ja niiden sosiaalitilojen infonäytöillä, turvallisuusvarteissa sekä muissa palavereissa. Lisäksi palkitsemme säännöllisesti turvallisuushavaintojen tekijöitä. Turvallisuushavainnointi kertoo paljon työmaan vuorovaikutuskulttuurista: ymmärretäänkö, että turvallisuushavainnot ovat työntekijöiden itsensä tekemiä huomioita työympäristön vaaratekijöistä ja riskeistä.

Läheltä piti -tilanteet ovat tunnetusti tilanteita, joissa on ollut vakavan tapaturman tai onnettomuuden vaara, mutta se on vielä onnistuttu välttämään. Silloin tällöin keskustelu ohjautuu turvallisuushavainnon ja läheltä-piti-tilanteiden väliseen eroon – tulisiko jotenkin tätä rajaa ohjeistaa. Huonoimmillaan jyrkkä erottelu johtaa siihen, että perusteellisempi analyysi jää tekemättä ja oppi saamatta. Siksi ei tuohon erotteluun kannata hirveästi aikaa käyttää, vaan keskittyä ylipäätään havaintojen jakamiseen muille.

Mieluummin näissäkin tilanteissa puhutaan enemmän kuin vähemmän. Ja nimenomaan puhutaan ja keskustellaan – eikä luoteta vain niihin laitteisiin ja järjestelmiin.

RT:n turvallisuusryhmä  päätyi haastamaan rakennusalan johtotehtävissä toimivia henkilöitä kertomaan oman näkemyksensä ja kokemuksensa siitä, miksi turvallisuutta on johdettava, millaisin keinoin, ja mitä hyvää se tuo mukanaan. Haasteen kautta halutaan viestiä koko rakennusalalle, että hyvä johtaminen on ratkaisevassa asemassa työturvallisuuden ja -hyvinvoinnin edistämisessä.
Haasteeseen viidentenä tarttui Lujatalon toimialajohtaja Mikko Hollmén.