Työturvallisuus – Vaatimusten noudattamisen tärkeys

On yö. Ajat typötyhjässä kaupungissa risteykseen, jonka liikennevalot loistavat punaisena. Pysähdytkö? Entä kiinnitätkö turvavyön, jos ajat vain lyhyen matkan kioskille ja senkin hitaasti? Entä ajatko kioskille katsastamattomalla autolla?

Meille suomalaisille sääntöjen noudattaminen on ainakin jossakin määrin ohjelmoitu dna:han. Usein noudatamme lakeja, sääntöjä ja ohjeita sen kummemmin peilaamatta säännön noudattamisesta aiheutunutta vaivaa sen tarpeellisuuteen. Kun rikomme sääntöjä, etenkin liikenteessä, moni kokee itsensä ainakin jossain määrin anarkistiksi ja vilkuilee ympärilleen virkavaltaa etsien. Onko poliisi ja mahdollinen omaan talouteen sakon muodossa syntyvä kupru ainoa asia, miksi vaivaudumme olemaan kuuliaisia?

Työturvallisuus on ottanut vuosikymmenten aikana suuria harppauksia positiiviseen suuntaan. Suojavarusteet ovat kehittyneet kohtalaisen siedettäviksi ja työtä mahdollisimman vähän haittaaviksi. Silmäsuojaimet saa omilla vahvuuksilla ja kengätkin painavat viiden kilon sijaan enää joitain satoja grammoja kappale. Putoamissuojaimiin saa automaattijarrut ja telineitä voi kasata kymmenien metrien korkeuteen hetkessä, kantamatta kilometreittäin puutavaraa harteillaan. Työvaiheet voidaan suunnitella tietokoneella jo viikkoja etukäteen, kaikki osa-alueet huomioiden. Ja työmaan olosuhteisiin, kuten valaistukseen ja lämpötilaan voidaan vaikuttaa. Mikä ihme meitä sitten ajoittain vaivaa, kun työturvallisuusanarkismi iskee ja päädymme tekemään töllön töitä? Onko Mehiläisen terveyspalvelusopimus tai hautausurakoitsijan erikoistarjous sittenkin liian houkutteleva?

Työmaalla turvallisuus on jokaisen asia – työntekijöiden ja työnjohdon. Jokaisella on velvollisuus huolehtia sääntöjen ja vaatimusten noudattamisesta, mutta ennen kaikkea jokaisella on oikeus turvalliseen työpaikkaan. Jos työturvallisuusanarkistin ainoa pelko on työnjohdon valkoinen kypärä, on työmaa paalutuksesta huolimatta uppoamassa suohon. Ei yhtäkään sääntöä ja vaatimusta ole laadittu siksi, että työnjohto saisi halutessaan leikkiä poliisia. Suurin osa vaatimuksista ja säännöistä on laadittu jonkin murheellisen tapahtumasarjan seurauksena, jotta sama ei enää muualla toistuisi. Ja bonuksena, kun toimii sääntöjen mukaan, ei tarvitse vilkuilla olkansa yli.

Osittain työturvallisuusanarkismi noudattaa sitä katsastamattomalla autolla ajavan paradoksia: aina ei ole helppoa ymmärtää tekevänsä väärin, jos ei esimerkiksi muista, miten ne ohjeet menivätkään. Ohjeiden kertaus ja esilläpito varmistaa, että työturvallisuusanarkismi ei ole tietämättömyydestä kiinni. Yhdessä tehdyt työturvallisuushavainnot ja niiden läpikäyminen ovat oivallinen tie muistin virkistämiseen. Niiden tarkoitus ei ole osoittaa virheitä sinänsä, vaan myös muistuttaa millaisiin seikkoihin työmaalla tulee turvallisuusnäkökulmasta kiinnittää huomiota.  

Eräs asia, joka meillä suomalaisilla rakennusalan osaajilla olisi vielä opittava, on palautteen anto ja sen vastaanotto. On kiusallista puuttua työkaverin työturvallisuusanarkismiin, se on kiusallista toisinaan myös työnjohdolle. Tässä voisimme ottaa mallia päiväkodin tädeistä ja sedistä: heidän työpaikallaan orastavaan vaaratilanteeseen syöksytään haukan lailla, väärin toimijoille pidetään lyhyt nuhdesaarna ja peli jatkuu. Joskus syntyy jonkin verran kalabaliikkia, joskus joku pahoittaa mielensä, mutta lopulta jokainen ymmärtää, ettei Maija voi ajaa rekalla Matin palikkaleikissä. Löytyisikö meiltäkin rohkeutta huomauttaa kaveria tarpeen vaatiessa? Entä löytyykö riittävän jämäkkää selkärankaa tunnustaa, nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi, korjata oma toiminta – ja ehkä jopa pyytää anteeksi?

Mieti näitä, kun seuraavan kerran ajat kioskille yön pimeydessä.

Kirjoittaja on Kaakkois-Suomen aluejohtaja Mikko Seppä, työturvallisuushaukka